Lakka-aikaan

Vaikka alueellamme pienemmät suot ovat ojitetut, ja kasvavat jo melkoista metsää, suurimmat suot ovat vielä jäljellä. Tänä syksynä saimme kokea sen ihmeen, että soille tuli myös lakkoja, jopa melko runsaasti ja melkein kaikkialle missä lakka kasvaa. Heinäisille ja rimpisille soille lakkoja ei tule, paitsi kulkukelpoisiin jänteisiin. Korpilakkojen kasvupaikka taasen on tuore rehevä luonnontilainen korpimetsä, ja niitä ei enää juurikaan ole. Täällä jäljelle jääneillä soilla on myös rimpisiä kohtia, mutta varsinkin soiden laidoilla ne ovat reunaojitusten vuoksi kuivuneet. Nyt ne ovat heinäisiä putamia, kuivina aikoina yli käveltäviä, eikä niissä kasva lakan varsia.

Perinteisesti parhaat lakkapaikat Pitkällänevalla ovat Ainaslammen takana, Pitkännevan ojan varressa, Pirttisaarten ympärillä sekä Rahkasaarten laidoilla. Samoin Telakon kankaiden puoleinen laita ja Malistenneva, mikä on yksi Pitkännevan lahdeke. Nämä paikat kasvavat rahkaista pouneikkoa, missä lakka viihtyy. Tällaista on eri paikoissa yli suon, ja Pitkällänevalla paljon paremmin kuin esimerkiksi Juurikkanevalla, mikä on melko heinäinen.

Joskus vuosikymmeniä sitten lakkoja tuli ehkä useampina vuosina, tai sitten ei. Lakan marjasatoon vaikuttaa ilmat ja säät, kelit ei niinkään. Paitsi jos suolla on vappuna hiihtokeli ja toukokuun puolessa välissä liukas jää tuntuu vielä rahkan alla, se voi tietää hyvää lakkavuotta. Nimittäin myöhäinen kukinta säästää lakan kukat takatalvilta ja yöhalloilta, sekä takaa pölyttäjille hyvät toimintaedellytykset. Myöhäinen ja viileä kevät pitää myös kasvupaikan kosteana, millä lienee oma merkityksensä. Joinakin vuosina olen nähnyt lakan kukkivan ja sitten jostakin syystä marjat ovat kuivuneet ja jääneet kehittymättä poimintakelpoisiksi. Keväiden sanotaan täällä keskimäärin aikaistuneen, mikä voi olla syynä hyvien lakkavuosien harvinaistumiseen. Tänä vuonna kevät oli myöhäinen, ja lakatkin kypsyivä poikkeuksellisen myöhään, vasta heinäkuun lopulla.

Ennen, siis vuosikymmeniä sitten, lakka-aika oli heinäaikaan, tarkemmin muistellen siinä vaiheessa kun heiniä kerättiin seipäiltä. Sitä työtä tehtiin silloin kun viimeisestä sadekuurosta oli pari päivää, ja heinien seipäälle panosta viikko-pari. Sitä työtä ei siis ollut aivan joka päivä, ja ainakin iltaisin saattoi olla aikaa käydä lakkoja poimimassa. Mitään suuria marjasaaliita en muista kerätyn, mutta muistan se tunnelman kun tuosta ihmeellisestä herkkumarajasta puhuttiin. Kovan keskikesän heinätyörupeaman jälkeen muistan sen lähes juhlallisen tunnelman, kun kesän suurin työurakka oli jo suurin piirtein takana, ja kesä oli parhaimmillaan. Lakka kypsyy marjoista ensimmäisenä, joten se merkitsee jollakin tavalla sadonkorjuun alkamista marjojen suhteen. Muistankin siis noita iltayön hetkiä aavalla suolla, marjamättäiden keskellä, nuoruuden kultaisina muistoina.

Ei, ei lakkojakaan silloin tullut aina, eikä niitä aina löydetty, vaikka käytiin suon laidoilla katsomassa. Joskus taas parhaat paikat oli jo poimittu, eikä kauemmaksi tiettömälle sydänmaalle iltaseltaan ehtinytkään.  Kun lakoista puhuttiin, helposti jonkun kertomukset paisuivat, niinpä saattoi perusteettomiakin toiveita keltaisina pohottavista lakkasoista syntyä ihmisten mielissä. Kerran olimme olleet naapurin pojan kanssa Ainaslammella ongella, ja pienet astiat lakkojakin varten muassa, ja ehkäpä jotakin oli saatukin. Kun sitten lähdimme putkilinjalla kulkevaa pitkosta pitkin Makolaan päin, tuli vastaan joukko naisia ämpäri molemmissa kyynärtaipeissa, menossa Pitkällenevalle lakkaan. Kovaan ääneen päivittelivät meidän pieniä astioita ja vähäistä saalistamme. Meistä taas heidän toiveet tuntuivat melkoisesti suuren puoleisilta..

Kerran taas velipojan kanssa olimme melkein tyhjin astioin palailemassa Suojärven takaa, varmaan olimme jossakin Kellarilammen ympärillä käyneet lakkoja katsomassa. Tulimme jotakin talvitien pohjaa kulkien, kun katsoimme yhdelle rämeen suntille päin, vihtiskö käydä tuolla vilkaisemassa. Kun pääsimme käkkärämäntyä kasvavalle rämeelle, huomasimme sen olevan täynnä isoa, juuri kypsynyttä korpilakkaa. Siitäpä sitten päälärit täyttyivätkin melko mukavasti. Yleisin lakka-astia oli emaloitu peltipääläri, jossa oli supistettu suu ja vaaleansininen muovinen kansi. Jos sen sai täyteen, oli se tosi hyvä saalis. Ämpärikaupalla en muista meillä lakkoja koskaan poimitun. Lakkamarja kun on yksitellen poimittava marja, ja joskus melkein joka marjalle täytyy kumartua, niitä ei kerry kovinkaan helposti. Joskus toki astia oli liiankin pieni, ja joutui poimimaan eväsrasiat täyteen, täytinpä joskus termospullonkin lakoilla.

Tänä kesänä keräsimme talven lakat Pitkältänevalta, Rahkasaarten lähettyviltä.  Ennen tuon alueen poikki on kulkenut polku Aittoperältä Mutkalammelle ja Iso-juurikkaan saakka. Tarkkaa lähtöpaikkaa alkupäässä en tiedä, ehkä siihen on ollut useitakin haaroja. Tämä on ollut paljon kuljettu reitti sydänmaalle, Pitkännevan kohdalla on ollut pitkospuut joista jäänteitä on yhä näkyvissä. Polun alkuosuus kylältä päin lienee hävinnyt kun metsäautotiet valmistuivat, mutta osuus Makola-Aittoperä -metsätien varresta Pitkällenevalle ja edelleen Mutkalammelle on ollut kulkukelpoinen näihin päiviin asti. Nyt sekin osuus alkaa häviämään, kun metsäpolkujen saamoojat ova aina vain harvemmat, ja yhä harvempi näistä ennen niin paljon käytetyistä poluista edes tietää ja niitä kaipaa. Karttaan ne tosin ovat vielä pääosin merkityt, mutta kuinka kauan. Makolan metsautotieltä lähtevä alkuosuus menee aluksi rämeistä ojitettua metsää pitkin, noudatellen rajalinjaa. Suon kohdalla polku on hävinnyt metsäkoneen uran alle, ja muutamat ojat kaipaisivat siltoja. Polun varrella hakattaessa voisi metsäkone ottaa polun huomioon, niin ettei polku peity hakkuutähteillä, eikä muuten tule tallatuksi olemattomiin. Hyvän metsänhoidon ohjeet nykyään suorastaan velvoittavat säästämään polut. Nyt tuo polku on nauhoilla merkitty Pitkällenevalla asti, joten sitä käytettäessä se vielä säilyisi. Tällaiset polut sopivat hyvin marjastajille, sienestäjille ja kuntoilijoille, yhtä hyvin kuin rauhallisen sunnuntaikävelyn kohteiksi.

Polun osa ennen nevan laitaa menee hakkuuaukean yli, ja keskellä aukkoa se oli jo melkein hävinnyt. Polun alku näkyi nevan laidassa ja pistotien ylityksen kohdalla, mutta keskellä aukkoa kulkijat olivat säännönmukaiseti eksyneet polulta. Tällaisessa tapauksessa polun merkitseminen tuo kulkijat jälleen samalle uralle. Polku on joskus 1970-luvulla ollut myös osa Ison Sydänmaan vellusreittiä, sen Makolasta lähtevää osaa. Polun tummanpunisella maalilla merkityt pilkat näkyvät vielä joissakin puissa, mutta metsää hakatatessa ne tahtovat hävitä. VaellusreitinPolku lähti Makolan vanhan rikastehiekka-alueen poikki ja yhtyi tähän mainittuun Aittoperän kesäpolkuun niillä main, missä metsäautotie nykyisin leikkaa polun yli. Olen tuon vaellusreittipolun kulkenut joskus 45 vuotta sitten. Tuon polun ja Aittoperän kesäpolun yhtenä muistomerkkinä on kulkijoiden keräämä kiviröykkiö kankaan korkeimmalla kohdalla, keskellä Kallionevaa. Ennen oli sydänmaan polkujen varsilla näitä kivikasoja, joihin kulkijat nostivat polulta yhden kiven ohi kulkiessaan. Osittain nuo polut ovat vielä pelastettavissa kun niitä merkitään uudelleen ja kunnostetaan ojien ylityspaikat.

    Yövaellus joskus ennen

Lahnaoja virtasi järvestä tulvaisena, ojan kahden puolen maalle levinneenä, soljuen puisen kävelysillan yli vuolaana. Oli satanut runsaasti parin viikon aikana, metsäojat ja nevat valuttivat vesiä puroihin ja lampiin, matkalle kohti alempia maita ja merta. Lahnajärvestä lähtevä oja, nyt kuin pieni joki, virtasi tästä mutkitellen kohti Pesänevaa, ottaen sieltä nevan vedet apukuljettajaksi se kiemurteli kohti Vääräjoen latvoja, jossakin malliksi pienen kosken vinkeitä esittäen, päätyen ihmisten ilmoille vasta Kiiskilän kylän laiteilla. Ojaa seuraillen tuli ennen Lahnajärvelle polkukin Sievistä päin, jonka varrella oli Kiekin kämppä. Mutta ne ovat jo historiaa, nyt oli vain keksittävä miten päästä tulvivan ojan yli...

 Se oli heinäkuun loppua, tai kuten nyt, elokuun alkua. Kesä oli kypsynyt parhaimmilleen, vaikka rantaihmisten toiveet hellepäivistä olivat jo vähissä. Lähdettiin yövaellukselle ympäri sydänmaan, merkittyä "maalipolkua" noudatellen. Vinnurva oli lähtöpaikka, ja sinne toivoimme aamuksi palaavamme. Aluksi porskutettiin Rimpinevan ja Vinnurvanlammen välistä kohti nevan takana olevia kovempia kivisiä maita, Koppelokankaita ja sitten Teljolammen jälkeen suunta vei kohti Lahnajärveä. Melko umpeutunut polku välillä oli, mutta valoisassa iltayössä poluntapainen ja joskus maalipilkkakin näkyivät. Patakorven metsätien jälkeen tultiin pian Lahnajärven lähelle rehevänpään maastoon ja vanhan Lahnajärven talon metsittyneille peltosaroille. Täällä on asuttu sydänmaan rauhassa, mutta silti päivittäin taloon on poikennut joku kulkija levähtämään ja rupattelemaan talonväen kanssa.  Onkohan nykyään ihmisten keskelläkin monella yksinäisempää, satunnaista vierasta odotetaan turhaan? Jossakin tässä oli se lautapirttikin, muistona menneestä, mutta jo ajan painamana. Joskus kauan sitten siinäkin yövyttiin, tai sitten Pirttiniemen hirsikämpässä, joka oli vähänkuin järven takana, soutaen paraiten saautettavana. Mutta nyt polku saavutti rannan ja rantaa pitkin tulimme tähän mistä järvi luovuttaa vetensä kohti alempia vesistöjä.

Lahnajärven takana on Pesäneva, joka lienee saanut nimensä joutsenen pesistä, joista kauan sitten on käyty kokemassa munia, siihen aikaan kun ruoasta oli pula. Lahnajärven takana on ollut aikoinaan kämppäkin, jossa entisajan legendaariset kala- ja erämiehet Torpan Antista lähtien ovat majailleet,  viikonkin samalla reissulla. Siihen aikaan köyhillä ei ollut kelloja mutta aikaa oli.. Nyt menimme Pesänevan ja Lahnajärven välistä, Lahnakangasta, josta joskus on olleet pitkospuutkin polulla Suihkonsalon kankaille. Tämän jälkeen matkan varrelle jäi Pöykiön kämppä, joka elää muistoissa kymmenien vuosien jälkeen. Olimme tuolloin koulupoikina kiertämässä silloin jo merkittyä Iso-Sydänmaan vaellusreittiä, kun tuossa kämpässä poikkesimme. Se oli hirsinen iso kämppä, metsätyömiehille tehty, keskellä maalattiaa tynnyrikiuas ja kaksinkertaiset kiiltäviksi kuluneet laverit, eli ritsit. Nyt tuokin kämppä oli jo hävinnyt, ja varsinaisesta Pesänevan parakkikämpästäkin jäljellä vain perustus ja sahanmuhat, valtio kun möi nämä parakkikämpät purettaviksi, näin tehtiin myös Iso-Juurikan valtionkämpälle. Nämä Pöykiön ja Pesänevan kankaat ovat rehevää hyväpohjaista kuusimetsää, ja ennen tunnettuja mustikkamaita. Paikannimissäkin esiintyy Mustikanhautakangas ja onpa joku kangas vain Mustikka nimeltään. Pesänevan kämppääkin kutsuttiin ennen Mustikan kämpäksi. Mustikkamaita ei nykyisin enää paljon ole, sillä kuusikot on kaadettu ja aukot kasvavat horsmaa ja heinää..

Mutta nyt riitti vielä valoa ja polkua, suuntasimme "Nevasiin" eli Iso-Suojärvelle, poiketen hieman vaellusreitin suunnasta. Karhukuusikon takaa alkoi Maijanneva, ja siellä huomasimme kypsyvän  lakkaa eli hillaa aivan poimittavaksi asti. Päättelimme sen olevan seuraavalla viikolla poimittavaa. No, seuraavalla viikolla sieltä täyden ämpärilliset kypsää marjaa saimmekin, mainittakoon tässä. Nevasen-järven päässä on Kirvessaari ja Korsusaari, mistä lie ovat nimensä saaneet. Saaria ne ovat vain nevassa, eivät siis järvessä. Korsusaaressa on ehkä ollut puoliksi maahan kaivettu asumus, joka oli tyypillinen tapa rakentaa erämaahan talvellakin asuttava pyyntikämppä, sillä vakituiseen asumiseen nämä maat lienevät olleet aina liian karuja ja koleita. Jopa kotieläimillekin on ensimmäiset suojat tehty puoliksi maahan kaivamalla, jolloi se on lämpimämpi ja rakentamiseen tarvitaan vähemmän puutavaraa.  Tuo Nevanen on melkoinen järvi, toinen puoli rajautuu nevaan ja toinen pää on matalan kankaan reunustamaa, siitä nimitys. Mutta silloin Nevasen rantasuolla kasvoi tiheässä honkaräippiä, ja niistä oli mukava tehdä kunnon tervastulet ja kiehauttaa kahvit, sillä takana oli jo pitkä oijellus raskaissa maastoissa, lämpimän kesäillan hautoma hiki puseron kauluksessa. Järven yllä leijui illan viilentyessä vankka sumu..

Maalipolku jatkuisi tästä Pienten Saarinen ja Mustajärvi nimisten lampien kautta Sikosiin ja Laihajärville, kiertäen Vähä-Juurikan kautta Iso-Juurikan itäpäähän. Tämä taka-sydänmaa oli varsinkin ennen metsäteiden tekoa oikea pienoislappi, jyrkkine mäkineen ja monine jopa kirkasvetisine  lampineen. Joskus muistelen kaiholla sitä nuorena kokemaani erämaan tuntua, mikä täällä silloin vallitsi. Mutta tiedä häntä, ehkä saman voisi kokea nykyisinkin. Monet asiat vain ajan mittaan haalistuvat ja alkavat tuntua tavallisilta ja itsestään selviltä, nuoruuden voimakkaat kokemukset tuntuvat epätodellisilta ja iäksi menetetyiltä nykypäivään verrattuna. Nyt otimme kuitenkin kompassiin suunnan kohti Iso-juurikan länsipäätä, sillä yö alkoi tummeta nopeasti, aika kului ja olipa mielessä joku paikka, jossa tunnin-pari voisi levätä yön pimeimmän aikana.

Iso-juurikan päähän tultuamme taivas antoi hiukan aukealta valoa, ja lähdimme rantaa pitkin kohti vanhan valtionkämpän paikkaa. Pitkästi sinne ei enää ollutkaan, mutta yhä tihenevä pimeys vaikeutti kulkua. Tulimme kämppäkentälle, jossa vanhasta kämpästä oli jäljellä vain kivijalka, mutta maakellarista olivat Aittoperän kalamiehet tehneet pienen asumuksen. Sisälle oli tehty laudoista pieni laveri, ja ovenpielinurkassa oli kamiina. Metsästä etsiskelimme puita laittaaksemme tulen, ja löytyikin kasa varta vasten varattuja halontapaisia. Pian kaminassa rapisi tuli ja torvi humisi, pieni pannu sihisi kaminan päällä. Olo tuntui siltä kun metsästä yönkähmästä kämpälle lopen osunut vain tietää, suoravartinen piippu röyhäytti savut, kahvi tuoksui. Aamulla meidän molempien oli oltava töissä, ja matkaa oli takaisin Vinnurvaan vielä pitkästi, mutta se ei paljon painanut. Nuori ihminen kestää ruumiillista rasitusta, varsinkin vähänkään harjaantuneena, ihmeen hyvin. Mitään erikoista väsymystä ei tunne, jos vauhti on kohtuullinen. Välillä pitää vain kunnolla pitää taukoa, nauttia eväitä ja keittää vahvaa kahvia, jonka jälkeen tuntee taas itsensä uudeksi mieheksi.. Tämä syyskesän vaellusmuistelma on yksi monien joukossa, vuosikymmenien varrelta, mutta ihmeen hyvin mieleen painuneena muistin sopukoissa. Se kertoo siitä, että luonnossa kokemiset ovat vahvoja ja syvälle mieleen vaikuttaneita.

Suojärven kalamiehiä

Suojärven kalamiehistä tulee lisäksi mieleen Pirttimaan Taavi, jonka tekemä pieni hirsikämppä nököttää vieläkin Itälahden niemen kärjessä. Taavin poismenosta saatiin lukea hiljattain paikallislehdestä. Järvellä en häntä muista tavanneeni, mutta hirvijahdista hänet kyllä muistan. Kerran kaadoimme hirven Suojärven lähellä Kotasaaren päähän lähelle Ylioppilaslinjaa, siihen aikaan kun metsäautoteitä ei vielä ollut. Niinpä hirvi nyljettiin paikalla ja jaettiin kannettavaksi. Minun reppuuni ahdettiin hirven kaula, Taavi kantoi isoa sarvipäätä selässään. Taavin kämpän lähellä lahden pohjukassa on rannassa telkänpönttö, johon kerran on nähty karhun kurottelevan seisaaltaan, käpälillään rungon takaa pidellen.

Rannin Jaani eli Kristian Tölli oli vakiokävijä Suojärvellä. Jaani oli Ylimäen poikia, Jaakon veli, ja asui minun muistin aikana Perkkiöllä. Hän oli viitoittanut oikopolun Pitkännevan takaa uuden talvitien varresta järven alapäähän, ja kerran satuin Jaanin kanssa tälle polulle yhtä aikaa. Vaikka hän oli ikämies, ikäeromme oli kymmeniä vuosia, hänen kanssaan riitti puhumista ja  mukavaan leppoisaan tyyliinsä hän kertoikin tarinoitaan. Hän näytti polun varressa kuusenkin, jonka alta sanoi teeren lähtevän joka kerta kun siitä kulkee. Polku oli varmaan tullut sen jälkeen, kun hän vedätti kivilahdelle kämpän, joka siihen asti oli palvellut Siirtolan saunana. Jaanin kämpän kohdalla järvi on matalaa ja heinikkoista, mutta soutukelpoisia lampareita ja väyliä pitkin löytyy järvelle pääsy. Sorsajahtipaikaksi kämpän asema on erinomainen. Muistelen Kiviniemen Veikon kaupitelleen osuuttaan tuohon kämppään Isälle, kun tiesi ja tunsi hiekan tiimalasissa valuvan jo vähiin. Siirtolan Veikko oli tädin mies ja monet vierailut Siirtolaan ovat jääneet mieleen. Veikkokin teki työuransa porahommissa ja sairasti ns. kivikeuhkoja. Kerran hän oli täpärästi pelastunut sortuman alta, ollessaan Kemissä louhimassa merenalaisia öljysäiliöitä.

Niin, tuo edellä mainittu Jaani souteli järvellä öykillä, joka oli maalattu harmaaksi. Eräs hieman harmillinenkin sattumus muistuu mieleen noilta ajoilta. Olimme Laitalan Jorman kanssa olleet varmaankin Pykyn kämpällä yötä, ja sieltä lähteneet kiertelemään Ristikoivunnevan laiteita teeriparvia etsien. Oli jo myöhäinen syksy, ja olimme varustautuneet kiväärein kuten latvalintujen pyyntiin kuuluu. Kiersimme jostakin Kellarilammen takaa ja kun tulimme Suojärven rantaan, huomasimme järvellä parven muuttosorsia kellumassa itälahden suunnalla, pian kolmensadan metrin päässä. Huomasimme toki Jaanin öykin keskellä järveä, mihin hän oli ankkuroitunut vakio onkipaikalleen, mutta sorsaparvi kiinnitti kaiken huomiomme. Nopeasti otimme jonkinlaisen ampumatuen ja avasimme railakkaan kivääritulen sorsaparvea kohden, vaikka tietenkin ymmärsimme osuman olevan sattumanvaraista siltä matkalta. Pian lippaat tyhjenivät, ja siinä vaiheessa huomasimme onkimiehenkin tunteneen olonsa järvellä uhatuksi. Mieleen jäivät Jaanin pitkät aironvedot, kun hän vetäytyi keskijärveltä turvallisempaan sektoriin..

Suojärven rannoilta on aikoinaan niitetty heinää karjanrehuksi. Viimeisenä rantoja on niitellyt Mutka nimisessä mökissä asunut Hermanni parille lehmälleen, syntyjään mies on ollut Kuusamosta. Alunperin Suojärvi on pyykitetty Hosion talon luonnonniityksi, mutta myöhemmin suomaiden raivaus jokivarsilla ja varsinkin niiden saveaminen antoi monin verroin paremmin heinää kuin järvenrantojen niittäminen. Onko Suojärven vedenpintaa säännelty niittoaikaan patoa muuttamalla, siitä ei ole tietoa. Joskus luonnonniittyjen vesitaloutta on tavattu säännellä, ja Suojärven tapauksessa se olisi ollut helppoa. Suojärven alkuperäistä laskuojaa on kaivettu auki sotavuosien aikaan, kun vettä piti johtaa Ainaslampeen Makolan kaivoksen vedensaannin varmistamiseksi. Siitä asti järven vedenpinta on riippunut padon korkeudesta, ja monta erilaista patoa siinä on ollutkin ennen nykyistä lankkupatoa.

Metsien kasvattamiseksi järvien vedenpintaa on usein pyritty madaltamaan. Suojärven tapauksessa järven vedenkorkeus vaikutti ainakin jossakin määrin kunnan metsään, joka sijaitsi laskuojan varressa. Aikoinaan Töllin Kalervo oli tehnyt kaksinkertaisen riukupadon ja täyttänyt välin sudensammalilla, jotta pato olisi vedenpitävä. Sattumoisin hän oli ollut silloin Kalliopirtillä, kun ojansuulta oli kuulunut kova pamaus ja vesipatsas oli kohonnut korkealle ilmaan. Hän oli lähtenyt heti soutamaan paikalle ja oli todennut sen mitä oli aavistanut; pato oli räjäytetty ilmaan. Ketään ei ollut enää näkynyt paikalla, joten hän olikin lähtenyt kiertotietä Latvanevalle seuraamaan, keitä kylälle johtavalla polulla olisi menossa. Nopeasti kulkien hän olikin ehtinyt edelle, ja nähnyt kunnan metsien työnjohtajan Mastolan Urhon ja Hosion Oskarin tulevan polkua pitkin Suojärveltä päin. Tunnetusti Mastolan Urholle olivat kunnan metsät sydämenasia, niistä hän huolehti kuin omistaan. No, pato kuitenkin kyhättiin pian uudelleen kokoon, ettei järven vesi juokse kovin matalaksi. Nykyisessäkin vedenkorkeudessa ankaran talven sattuessa on kalakuolema mahdollinen. Varsinkin kuiva syksy ja varhainen jääpeitteen tulo ovat kohtalokas yhdistelmä.

Joskus varhaisina kesinä oli Kalervo enoni ollut Kalliopirtillä, kun Iso-Juurikan suunnasta oli nousut metsäpalon savut. Hän oli kiivennyt kämpän vieressä kasvavaan isoon koivuun tähystämään, missä päin palo roihuaa. Ainasojan Heikki, renkinä tunnettu koskenperänen, oli varoitellut menemästä lähemmäs kurkkimaan, ettei joudu sammutustöihin. Kerran taas Uuno Tölli oli kävellyt unissaan kämpästä ulos, ja herännyt seisomasta rantakalliolla. Joskus ennen sotia oli tavannut kämpällä serkkunsa Syrjän Leunun ja Viljon, Leonardin kohtalo oli kaatua sodassa ja Viljo asui myöhemmin Helsingissä, missä kuoli hukkumalla veneestä pudottuaan. Tämä tapahtui vanhan kämpän aikana, siis 1990 luvulla palanutta edeltävän kämpän aikana.  Omien muistikuvien mukaan Kalliopirtillä tapasi usein Koivuperän miehiä varsinkin sorsajahdin ja kanalinnustuksen aikaan. Virkkulan miehet olivat vakiokävijöitä. Paljon oli myös tuntemattomia kävijöitä, kesälomalaisia, ulompaa tulleita ja muita satunnaisia poikkeajia. Kalervo enoni, joka hänkin hiljattain muutti autuaammille kalavesille, kunnostikin kämppää sen jälkeen, kun sisutusta oli hävitetty. Sisäkaton verhouksena olleisiin puukuitulevyihin olivat vandaalit iskeneet suuria reikiä, ne Kalervo paikkasi tapetilla ja liisterillä. Kynnyksen hän oli raudoittanut, että puiden hakkuu siinä loppuisi ja korjannut ovea. Myöhemmin kämppä kuitenkin taas ajautui huonoon kuntoon, eikä kukaan siitä enää pitänyt huolta. Painavan lankkurakenteisen oven sepän takomat saranatkin varastettiin, ja lopuksi kämppä paloi eräänä kevättalvena.

Suojärvellä Kellarilammen ojansuun lähellä on Heiskan Ilpon öykkiranta. Joskus olen hänet siinä tavannut öykkiään tervaamassa. Nyttemmin soutuväline on vaihtunut muoviveneeksi, joka kieltämättä on helppohoitoinen. Yhtä vakaa se ei kuitenkaan ole kuin oikea öykki, eikä tyyliltään sovi sydänmaajärville.  Paikalla olen nähnyt pientä pressukotusta ja nuotiopaikkaa laitetun kiven kupeeseen, vaikka yöpymistä varten. Ilpot olen nähnyt järvellä pilkkimässä aivan viimeisillä haurailla jäillä keväisin. Hänen erikoislajinsa onkin haukien pilkkiminen.
Uuden kämpän yksi osakas oli Lasse Kiviniemi, Koivuperäsiä alkujaan hänkin, joka piti myös venettään takarannalla vakiopaikalla. Kalliopirtin västäräkki oli kerran tullut Lasselle niin tutuksi, että oli käynyt Kotasaarissa asti kaverina sienessä. Nuo Kotasaaret eivät ole järvessä, vaan suosaarekkeita järven pohjoispuolella. Ja sinä kesänä kun Lasse kuoli, sanotaan ison mustan kyykäärmeen ryömineen joka päivä veneen viereen kivelle päivää paistattelemaan ja samalla venettä vartioimaan..

Entisajan erämiehiä

Metsän ja veden vilja olivat ennen tärkeä lisä monen perheen pöydässä. Samalla kaikenlainen pyyntitouhu oli elämän suola ja pitkien iltojen tarinointien loppumaton aihe tuohon aikaan. Luonnonvaraisista eläimistä ei tutkittua tietoa vielä silloin ollut kovin paljon, ja monet saaliseläimet olivat lähes sukupuuton partaalla. Siksi kokemusperäinen tieto eli tarinoissa, ja melkoisesti ne värittyivätkin ja saivat kaikenlaisia uskomuksia syntymään. Sen ajan ihmiset viettivät paljon aikaa työssä ulkona ja luonnossa, mikä oli nykyistä paljon vähemmän ihmisen muokkaamaa, ja näin tekivät paljon omakohtaisia havaintoja eläimistä, linnuista ja sääilmiöistä. Suurpedot olivat jo melko harvinaisia, siksi värittyneet kertomukset susista ja karhuista olivat selkäpiitä karmivia pitkinä talvi-iltoina. Varsin kevein askelin palattiin iltakäynniltä ulkohuoneelta navetan nurkan takaa..

Kun Reisjärven seppä-Eemeli oli kerran kyläillessään kertonut metsästystarinoitaan, oli vaimo (Anna Tölli os. Raudaskoski) moitiskellut, että sinä aina noita samoja juttuja kertailet. Tähän Eemeli oli tokaissut, että voisi kaks viikkoa kertoa mehtäjuttuja ilman että tarvitsis samaa kertoa kahteen kertaan. Hän isänsäkin Tiherön seppä Antti Tölli oli henkeen ja vereen asti metsämies, ja sepän nuoruudessa lienee metsän ja veden vilja ruokapöydässä ollut elämän ja kuoleman kysymys. Vanhemmalla iällä ja varsinkin vaimon kuoleman jälkeen oli Antti-seppä viettänyt paljon aikaa sydänmaan kämpillä, varsinkin Suojärvellä. Hänen kerrotaan tehneen kämpän taakse pienen perunamaankin kalaruoan jatkeeksi, ja kerran kun pojat olivat tulleet evästä tuodessaan polulla vastaan, oli  hän saman tien kääntynyt takaisin Suojärvelle. Sitten kun varsinaiset pyyntitouhut olivat jo jääneet tyystin nuoremmille, poikkesi moni mielellään mökkiin kuulemaan metsästys- ja kalastustarinoita vuosikymmenien takaa.

Tiherössä oli myös laajat sydänmaat aivan vieressä, joten ruoan jatkoksi saattoi saada joskus isonkin saaliin, nimittäin hirven. Niiden pyynti oli virallisesti kiellettyä, mutta hätä ei lukenut lakia. Kerran kuitenkin oli virkavalta saanut vihiä laittomasta hirven pyynnistä, ja kaksi poliisia olivat lähteneet asiaa selvittämään Hosionperälle. Aittoperällä olivat asiasta kuulustelleet Israel Ainasojaa, Pakolan Iskoa, joka oli suutari ja kova pyyntimies hänkin. Sattumoisin Isko oli ollut osakas kaadettuun hirveen, ja huomatessaan käryn olevan lähellä, oli hän hiihtänyt kiertotietä poliisien ohi Tiheröön ja kääntänyt hirvenlihasaavit suulleen kaivon ympärille. Eivätkä paikalle saapuneet poliisit olleet löytäneetkään hirvenlihoja, kun suulleen käännetyt saavit olivat näyttäneet tyhjiltä pyykkisaaveilta.

Mainittu Pakolan Isko suutaroidessaan kertonut sattumuksiaan metsästystouhuissa.  Oli kertonut ampuneensa kerran hirveä suoraan otsaan, joskus taas Hosion Eeron kanssa hirveä ammuttaessa oli Eeron pyssyyn juuttunut hylsy panospesään ja puukon teräkin siinä hädässä katkennut, mutta Isko oli saanut kuitenkin hirven kaadettua. Kerran Hosion Eero oli Ristikoivunnevalla ampunut Rustingin Kallen kanssa yhteislaukauksella hirveä, jolloin siltä oli pudonnut suolet saman tien pois. Isot painavat kuulat suustaladattavissa rihlakoissa saattoivat saada sellaistakin aikaan. Vuorelan Valtteri oli kerran ampunut hirven Rokkolan sydänmaalle Mutkalammen taakse, ja apuna lihoja kantamassa olivat olleet Törmän Jussi, Makolan kaivoksen löytäjän Kusti Ainasojan isä ja Someron Anska, äidin isä. Hirviä ampui salaa myös Santa-Mooses, joka elinkeinot olivat muutenkin hieman lain väärällä puolella. Hänen kerrotaan joskus ampuneen kesäkuumalla sydänmaalle hirviä, jolloin lihat olivat tietenkin sinne pilaantuneet.

Edellä mainitun Kusti Ainasojan pojan Vilho Ainasojan eli Törmän Vilhon muistan Suojärvellä tavanneeni. Työuransa hän oli tehnyt "porahommissa" eli koekairauksilla, louhoksilla ja tunnelityömailla kuten moni muukin Koskenperänen. Varmaankin karuissa työmaaolosuhteissa ja levottomissa majapaikoissa hän päätti, että eläkkeelle päästyään hän viettää aikaansa Suojärven Kalliopirtillä, yksin sydänmaan rauhassa. Niinpä hän sen ajan koittaessa kunnosti kämpän, vuoraten hirsiseinät ja halkaistuista puista tehdyn mustuneen katon puukuitulevyillä ja kohensi pirtin sisustaa muutenkin. Muistan kerran tuulisena ja tihkusateisena kesäpäivänä hänet pirtillä, makoilemassa laverilla radiota kuunnellen, kotoisan tulen lepattaessa hellassa. Kalastuksesta ei sellaisena päivänä tullut mitään, joten silloin sopi lepäillä pirtissä ja mietiskellä, välistä kallistaa hellan kulmalta mustasta pannusta kupponen kahvia..

Samaan tapaan Suojärven alapään lautapirtillä asusteli Nurmen Viljami, joka hänkin oli tehnyt elämäntyönsä kiertävillä työmailla. Muistaakseni hän oli ollut tielaitoksen siltatyömailla sukeltajana, niin olen kuullut kerrottavan. Vanhasta lautapirtistä hän teki saunan ja kämpäksi vedätti paikalle harmaan lautaisen jalasmökin. Puuliiterin hän teki ja rantaan vaatimattoman keittokatoksen, puinen venekin oli rannassa. Hänkin oli kiertävillä työmailla varmaan haaveillut viettävänsä joskus aikaa ilman aikataulua, yksinäisyydessä ja sydänmaan rauhassa. Toki hänkin ilahtui polkua ohi kulkevista muista järvenkävijöistä ja juttua riitti, ei hän mikään erakko ollut. Nyt Viljaminkin asuinkenttä on hiljennyt ja valtava koivu kaatunut suoraan liiterin päälle. Kummastakin, Vilhosta ja Viljamista, on jo aika jättänyt, kuten niin monista muistakin Suojärven kalamiehistä..

Syksyn hämärää

Kesän ylenpalttinen valo hiipuu syksyn tullen ja harmaat, sateisetkin lokakuun päivät vaihtuvat nopeasti hämärään ja lähes täydelliseen pimeyteen. Varsinkin koulu- ja opiskeluaikoina valoisa ilta jäi usein lyhyeksi ja jos tarkoitus oli yöpyä jossakin sydänmaan kämpällä, sinne etsiytyi monesti haparoiden ja polkua saappaan kärjellä tunnustellen. Miten voikaan olla niin pimeää, vain hyvin heikosti metsän harja erottuu taivasta vasten eikä umpimetsässä senkään vertaa. Tutunkin paikan tunnistaminen tuottaa vaikeuksia ja kuljetun matkan arvio heittää. Silloin korvissa alkaa hiljaisuuskin kohisemaan, kuulet oman hengityksen ja sydämen lyönnit - muutapa ei sitten kuulukaan.

Vuosikymmeniä sitten, kuljin jossakin Ainaslammen takana, Pirttisaarten reunamien rimpiä lienen kokenut varmaan tavisorsat mielessäni. Ja kas, huomasin hämärän jo laskeutuneen maisemaan. Tarkoitus oli mennä yöksi Pykyn kämpälle, mutta olin vielä suon lähes toisella laidalla - koko aava ylitettävänä ennen Telakon kankaan kovia maita. Päätin oikaista suoraan kohti Juurikan talvitien suuta, jota pitkin lähtisin Pykkyä kohti, niin suunnittelin. Kulkiessani suoraan kohti enää vaivoin erottuvaa suon toista laitaa jouduin kiertelemään rimpiä, vaikka kovin vetisiä ne eivät olleet. Sopivaa kulkureittiä piti hakea, hytkytellen kokeilla mättään kantavuutta ja jostain kohdasta hypätä porskauttaa seuraavalle jänteelle ja mutkien kautta taiteilla eteenpäin. Kuitenkin lopuksi edessä oli hyllyvää rimpeä, saapas upposi niin syvälle, ettei tointanut ponnistaa edes kunnon hyppyyn. Pahinta oli ettei kunnolla enää nähnyt, oliko edessä kantavampaa pounua vai hyllyvää rimpeä. Lopuksi päädyin etsimään reittiä sivulle- tai taaksepäin, mutta ihmeekseni sielläkin oli vastassa rimpeä, ja niin vetistä etten käsittänyt miten olin päässyt tulemaan.

Taskulamppu oli, mutta patterit olivat ajan tyyliin heikot ja valo kellertävä tuiju. Kompassi ja kartta minulla oli aina mukana - tutkinko niitä, en muista. Jostakin löysin kuitenkin reitin kovemmalle suon osuudelle, ja lopulta, saavutin suon toisen laidan. Kunto oli siihen aikaan nuorella miehellä hyvä ja suolla tarpominen luonnollista ja tuttua. Nyt vain suunta kohti pykkyä, lähes täydellisessä pimeydessä. Yhtäkkiä edessä tuntuu kuin koko metsä lähtisi liikkeelle, kovaa rytinää ja räpsettä joka saa hiljaisuudessa melkein sydämen pysähtymään. Olin törmännyt makuulla olevaan hirvilaumaan, joka karkkosi vauhdilla öistä häiritsijää. Jälleen hiljaisuus saa vallan, vain oma kulku aiheuttaa ääntä, joka sekin kuulostaa kovalta ryskeeltä pehmeän syysyön pimeydessä. Otan kompassiin suunnan, jonka pitäisi melko pian leikata Mikon kämpältä Pykkyyn päin kulkevaan polkuun, sillä umpimetsässä en aio rymytä enempää kuin on pakko. Mutta todennäköisesti kuljen jossakin kohtaa polun yli huomaamatta, sillä vastaan tulee kankaiden välissä suojuotteja, joita kuvittelen tunnistavani. Lopulta nousen kankaalle, jossa tiheä ja rehevä sekametsä muistuttaa Pykyn saarten metsää - ja samalla sulkee minut pimeään kuin säkkiin.

Nyt tarkkana, ajattelen. Kankaalla pitäisi kulkea Paasilinjalta kämpälle yhdyspolku, jota monet kerrat olen kulkenut. Jos ylitän polun huomaamatta, seuraava varmasti vastaan tuleva maastoeste on Iso-Juurikka järvi. Se on kuitenkin melko kaukana, olen puhki väsynyt, iltayö jo pitkällä, ja lampun paristot lähes lopussa. Etenen askel askeleelta syvemmäs metsään, ja löydän polun. Valaisen läheltä jalkojen juureen, ja ihastelen löytöäni. Siinä se on, se kaivattu elämän lanka, neulasmaton peittämä kapea polku tiheän varpumaton reunustamana. Huojentuneena lähden kulkemaan sitä pitkin, pitäen varani pysyä sillä. Parin notkon jälkeen tulee yhä järeämpää metsää, ja ympärillä kasvaa jättimäisiä haapoja. Kohta olen kämpän pihalla, jonka keltaiset haavan lehdet peittävät mattona ja ikään kuin loistavat pimeydessä valaisevina. Oveen on oransilla maalilla maalattu "PYKY". Kämpän ovella on pönkä, joka kertoo että ketään muita ei satu olemaan yöpymässä. Ripustan aseen lautarakenteisen porstuan ulkoseinälle ja työnnyn reppua kädessä roikuttaen sisään. Tuttu kämpän haju toivottaa pimeästä yöstä tulevan väsyneen kulkijan tervetulleeksi. Tulet hellaan vaan ja taloksi, olo tuntuu ruhtinaalliselta.

Sillä kertaa olin siis varmaan yksin kämpällä, mutta usein se oli täynnä metsämiehiä, jouduinpa joskus nukkumaan lattiallakin. Varhemmin menneet saivat tietenkin varata petipaikan. Usein seurasin puolinukuksissa, kun vielä illan pimeydessä tuli lisää miehiä, ja ruveten keittelemään hellalla kahvia ja haukkaamaan iltapalaa. Vaiteliaita ja väsyneitä tulijat monesti olivat, jotkut pitkänkin matkan kulkeneita, Lahnajärven tai Mutkalammen kautta koukanneita Aittoperäsiä. Yläsängyissä meinasi usein tulla kuuma, mutta siitä pääsi vähentämällä vaatetta. Joku poikkesi välillä ulkona, ja seuraavan päivän säätä  ja linnustuskeliä pohdiskeltiin. Joskus vähän tiedusteltiin mitä seutuja kukin aikoi lähteä aamulla kulkemaan, että osattiin kukin hieman omille suunnille. Aamulla noustiin varhain, juttukin jo alkoi luistaa, monta pannua sihisi hellalla. Ja niin uusin voimin nostettiin reppu selkään.  Jo ennen auringon nousua oltiin liikkeellä, sillä linnut laskeutuvat heti aamulla yöpuulta maahan ruokailemaan. Joinakin vuosina lintuja oli paljonkin, joskus metsät tuntuivat tyhjiltä. Pykyn kämppä oli riistarikkaalla alueella, sillä rehevässä sekametsässä, josta oli vain tehty halkosavottaa, elivät pyyt, teeret ja metsot, jäniksetkin. Joka puolella kankaita ympäröivät suot, jossa teeret kukersivat kuuraisina syysaamuina soidinmenoja tapaillen. Myös riekkoparvet viihtyivät alueella, ne saattoi tavoittaa yhtä hyvin aavalta suolta kuin harvasta kallioisesta kangasmetsästä.

Järvien ja lampien tarinaa

Vaikka sydänmaan järvet ja lammet eivät ole mitään varsinaisia kala-aittoja, ovatpa niissä kuitenkin varhaiset kalamiehet jo soudelleet ja rannoille pyydyksiään rakennelleet. Tarkempaa tietoa ja tutkimusta vuosisatojen takaisesta elämästä näillä sydänmailla en ole nähnyt, mutta epäilemättä erätaloutta alueella on harjoitettu. Ovathan alueen järvet Kala- ja Vääräjoen latvavesiä, joten nousukala on päässyt sinne kutemaan merestä asti. Matalien järvien tulvaputamista on keväisin ollut helppo liistekatiskoilla pyydystää kalaa, varsinkin haukia. Hauki on keväällä rasvaton kala joten sitä saattoi helposti säilöä kuivattamalla, jolloin kallisarvoista suolaa säästyi. Maksettiinhan verotkin kruunulle aluksi kapahaukina. Toisaalta rytöiset purot järville eivät olleet mitään vesireittejä, joten ne säästyivät vähä-väkisten turvapaikoiksi silloin, kun vahvemman oikeus oli ainut laki.

 Pikku-lehtosen rannasta on ainakin löydetty yhdestä puusta tehty ruuhi, mutta muuten soistuminen on peittänyt jäljet varhaisesta pyyntikulttuurista. Sinällään järvien mutapohjissa tai rannan soistuneissa kohdissa voi hyvinkin olla vielä säilyneenä pyyntilaitteita, kuten liisteistä eli pitkistä päreistä tehtyjä pyydyksiä tai sumppuja. Usein käytetty vesikulkuneuvo lienee ollut vitsaksilla sidottu honkalautta, jotka ovat sitten hajonneet ja lahonneet rannan rahikoihin. Alueella on epäilemättä myös piileskelty vainoaikoina, mutta niistä ei juuri ole merkkejä jäänyt. Suojärven kalliopirtin vieressä on kuoppa, jossa olen kuullut sijainneen Isonvihan aikainen piilopirtti. Nehän tavattiin kaivaa puoliksi maahan, joten tiedossa voi hyvinkin olla perää.

 Iso-Juurikka järvi alueen suurimpana järvenä on aikoinaan innoittanut jopa nuotan vetämiseen. Toinen nuottamiehistä oli ollut Tiherön seppä Antti Tölli, joka oli ollut työnsä ohella kova metsä- ja kalamies. Ymmärrettävästi sydänmaajärvi ei ole paras nuottapyyntiin, ja kun vaivalla itse kudottu nuotta oli tarttunut murtoon, oli seppä laskeutunut järveen sitä irrottamaan. Järvessä on silti varmaan sileätäkin pohjaa, ja järven yli kulkee jostakin kohdin hiekkainen kannas. Joku mies Reisjärven Puralasta oli kerran etsinyt lehmiään ja kahlannut järven yli puolesta välin. Oli tiettävästi ollut kuitenkin pitkä mies. Iso-Juurikka oli ennen ollut melko kirkasvetinen ja osin koivikkorantainen kaunis järvi. Järvessä oli ollut kalaa joka sorttia ja varsinkin isot mateet olivat mieluisia saaliita. Järvihän laski luoteispäästään Mutkalampeen ja Lahnajärveen, ja sitä kautta kalat pääsivät nousemaan vaikka merestä asti. Ojitusten aiheuttaman veden laadun muutos hävitti mateen ja patoaminen esti nousukalan kuten särjen ja lahnan. Otto Mastokangas joka aikoinaan kalasti Isossa-Juurikassa, sanoi särkiä olevan enää vain "joskus joku sintti katiskan silmässä." Nykyisin järveen on istutettu siikaa ja kuhaa.

Ainaslampi joka sijaitsee puoliksi Sievissä ja puoliksi Nivalassa, oli sekin ennen kyläläisten käyttämä kalapaikka. Lammesta lähti laskuoja joka alkupäästään oli syvä ja lampareiksi levenevä uoma, oli hyvä madepaikka. Kerrotaan Ojalan Jussin siitä aina talvisin sulasta pyytäneen mateita liistekatiskoilla. Isä oli kerran laittanut rysän pyyntiin lampeen ojansuun tienoille, ja lähettänyt sitten veljensä Kalervon sitä kokemaan. Rysän perä oli ollut täynnä mateita ja Kalervo oli tullut saaliineen mateiden venkuillessa repussa. Lampihan on kankaan puoleiselta laidalta melko syvä, mutta pitkän ankaran talvena aikana ei vesi riittänyt kunnolla Makolan kaivoksen prosessivedeksi. Siksi keskitalvella sotavuosina kaivettiin oja Suojärvestä Ainaslampeen veden saannin turvaamiseksi. Oja haarotettiin  tukkimalla Suojärven Hosionperälle menevä laskupuro ja kaivamalla oja Pitkäänevaa myöten. Melkoista hommaa oli kaivaminen rapaisessa nevassa käsipelillä ollut, siitä kertoi Viljo Vuoti kerran Suojärven patoa tehdessä. Myöhemmin Suojärven ojan virtaus käännettiin entiselleen. Ainaslammen vedenpintakin on laskenut luonnontilaisesta, kun laskuojaa on ruopattu ja rantametsän kasvua haluttu parantaa.

Luonnon rikkauksia

Vanhassa 1962 painetussa Iso-Juurikka -peruskartassa luki valtionmaiden kohdalla "Iso Sydänmaan valtionpuisto." Tuon jälkeen on valtionmetsiä vielä jonkin verran myyty tiloille lisämaiksi, mutta yhä valtion tilukset ovat laajat. Kaikki vesialueet ovat myös yhä valtion omaisuutta, kuten Iso-Juurikka, Lahnajärvi, Mutkalampi ja Ainaslammen Sievin puoleinen osa. Suurimmat valtion omistamat suot ovat luonnonsuojelualueita, kuten Pitkäneva, Rimpineva ja Pesäneva. Pitkännevan ja Rimpinevan saaret ovat alueen ainoita luonnonmetsiä, joitakin aivan pieniä suojelukohteita lukuun ottamatta.

Suurten savotoiden ja polttopuuhakkuiden lisäksi alueen metsiä ovat hyödyntäneet tervanpolttajat jo 1800-luvulta alkaen. Tuohon aikaan Suomen tervanvienti oli suurta ja tervan valmistus laajaa ja ammattimaista toimintaa. Sitä ei välttämättä tehty harvojen paikallisten asukkaiden toimesta, vaan tervanpolttajat monesti tulivat rannikolta päin, missä parhaat metsät olivat jo käytetty. Perimätieto kertoo mm. Iso-Juurikkajärven rannassa on olleesta valtavasta tervahaudasta, joka oli tuottanut tervaa suuria määriä. Kerran tuo hauta oli jotenkin riistäytynyt polttajiltaan, ja kuuma terva valunut järveen ja palanut lauttana veden pinnalla. Tämä Mölölän tervahauta ja monet muut ovat merkityt nykyisiinkin karttoihin, mutta monia on vielä olemassa ja havaittavissa, joita ei ole merkitty. Iso-Juurikkajärven Kalajan puoleisessa päässä on Hautakangas ja niillä seuduin ennen puhuttiin Kauppilan haudasta. Uusissa kartoissa ei ole siitä merkintää.

Joissakin sydänmaan kartoissa on nähty maininta magneettisista häiriöistä alueella, ja jotkut väittävät kompassineulan välillä pyörivän holtittomasti mistään tietämättä. Tämä johtuu alueen peruskallion malmipitoisuuksista. Nivalalainen Eljas Ekdahl on tehnyt väitöskirjankin nikkelimalmivyöhykkeestä, joka ulottuu Laatokan Karjalasta näille seuduille. Näitten metsien, soiden ja mutapohjaisten lampien alla uinuu todennäköisesti suuret malmivarat. Vaikeista ja lähes pääsemättömistä olosuhteista huolimatta aluetta on alustavasti tutkittu moneen otteeseen sotien jälkeisinä aikoina. Monet tutkimustulokset ovat kuitenkin erilaisten merkillisten sattumusten myötä hävinneet ja kadonneet, ja siksi kaikki on pitänyt aloittaa lähes alusta. On jopa kerrottu, että sotienjälkeisten vaaran vuosien aikana suurten malmirikkauksien löytyminen haluttiin salata.

Peruskallio on melko pinnassa monin paikoin, pistäen soistakin esiin matalina laakeina lienteinä, jopa lampien pohjissa on monin paikoin kalliota. Otto Mastokangas on kertonut varmana tietona, että Ainaslammen pohja on puhdasta nikkeliä. Tutkittu sitä ainakin on, siitä todisteena järvestä törröttää yhä vuosikymmenien jälkeen kairauskoneen maaputki, joka on jäältä tehdyn kairauksen jälkeen jäänyt paikalleen. Talvisin kairaajat pääsivätkin kesällä hyllyvien soiden taakse vaivatta, mutta kerran oli Pitkännevan rimpien kohdalla raiteet jo sulaneet, kun kalustoa oli tuotu pois. Paikalle sattuneelta Viljo Vuotilta olivat kairaajat kyselleet sulan vierellä, mahtaneeko tuossa edes olla syvästi. Viljo oli hakenut honkarassin ja työntänyt sen raiteessa umpeen, jolloin kairaajaporukka oli kiireesti korjannut kalustonsa takaisinpäin.

Makolan kaivos löytyi Kusti Ainasojan eli Törmän Kustin lähettämän kansannäytteen perusteella. Tämä innoitti laajemminkin etsimään erikoisia kiviä ja lähettämään näytteitä geologeille. Vihiä malmiaarteista saadaan monesti maaperän irtokivistä, joita siihen aikaan paljastui lähinnä vain tuulenkaatojen juurien alta. Sydänmaan monet avokalliot tarjosivat laajemmin kiinnostavaa tutkittavaa sille, jolla vain oli paikallistuntemusta, aikaa ja vasara. Erityisesti mainitaan Juho Nuolioja kutsumanimeltään "Pässi-Jussi", joka asui mökissään Aittoperällä ja etsi harrastuksenaan malmia. Hän halusi nähdä kallion sisäänkin, ja teki sen vuoksi melkoisia räjäytyksiä dynamiitilla. Näitä pienlouhoksia olen joskus kauan sitten nähnyt Kallionevan suunnalla. Välillä malmikuume on laantunut, mutta varmaa on, että malmia on runsaasti löytymättä. Tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet, mutta lopulta parhaat esiintymät löytyvät vain sitkeän etsinnän ja koekairauksen tuloksena.